Perjantai 13. päivä

Meidän elämä on hyvin täynnä touhua ja siinä tuppaa aina sattua ja tapahtua. Alunperin ajattelin tehdä tämän postauksen siitä kuinka meidän arkemme on lähtenyt käyntiin Peten eli lasten isän palattua töihin isyyslomalta vaan nyt taidankin kertoa teille siitä kuinka yhtenä päivänä jälleen kaikki muuttui täysin arvaamatta ja tämä päivä oli nyt juuri se perjantai 13. päivä.

Ehdimme siis tyttöjen kanssa olla pari päivää kotona kolmestaan ja kaikki meni todella kivasti kunnes pahamaineinen perjantai 13. päivä oli todella se huonon onnen päivä meille. Perjantaina aamupäivällä ystäväni tuli lastensa kanssa käymään meillä ja jo heidän ollessa vielä meillä tunsin kuinka oloni alkoi mennä huonommaksi ja kivut vatsassa alkoivat siltikin ohitin niitä hyvin sillä ajattelin niiden olevan vain täysin viattomia ohimeneviä kipuja. Otin särkylääkettä, mutta ne eivät hellittäneet siitä huolimatta. Ajattelin, että odottelen hetken ja laitan Milan päiväunille sekä levähdän itsekin sen mitä voin sillä aikaa vauvan kanssa, mutta kivut vatsassa alkoivat käydä sietämättömiksi aivan hetkessä. Vauvaa imettäessä silmissäni alkoi sumentua kivun myötä ja silloin pieni paniikki hiipi takaraivoon. En pysyisi kohta enään tolpillani oli soitettava ambulanssi vaikka kovin järjenvastaiselta se tuntuikin siinä hetkessä kun edellisenä päivänä tai edes pari tuntia sitten tämmöisestä ei ollut tietoakaan.

Ambulanssin soitettuani Pete lähti myös tulemaan kotiin töistä ja minä makasin olohuoneessa vauvan vierellä odottamassa apua. Ambulanssilla ei onneksi mennyt kauan aikaa kun se jo saapui pihaamme. Kivut pahenivat ja sain niihin helpotusta vähän vahvemmalla kipulääkkeellä joka annettiin minulle kotona kanyylin kautta. Pete saapui kotiin ja minä lähdin yksin kohti sairaalaa. Kipu ei missään vaiheessa kovasta kipulääkkeestä huolimatta poistunut joten tiesin jo siitä, että nyt kaikki ei ole kunnossa.

Saavuimme sairaalaan ja ensimmäisenä minut tutkittiin gynekologisella puolella ja todettiin ettei kipuni johtuneet ainakaan synnytyksestä tai siihen liittyvistä asioista (synnytyksestäni oli vasta kolme viikkoa joten oli syytä epäillä, että jokin synnytyksen jälkeinen tulehdus olisi aiheuttanut kipuja) Kivut veivät minut jo sekavaksi ja minun oli vaikea ottaa kontaktia katseellani joten päädyttiin siihen, että minä siirryn neurologiselle osastolle jatkotutkimuksiin. Minulle tehtiin neurologisia testejä ja minusta otettiin laajat verinäytteet joista selvisi, että leukosyytit olivat koholla josta oli syytä epäillä tulehdusta. Sain lähetteen vatsan alueen ultraan johon jäin odottamaan pääsyä. Kivut eivät lakanneet missään vaiheessa päinvastoin ne vain voimistuivat vaikka sain jatkuvasti kipulääkettä. Pääsin vihdoin röntgeniin ja tästä seurasi piinaavat tunnit jolloin odotin tuloksia siitä mitä kuvissa oikein näkyi.

Reilun neljän tunnin päästä ja siinä vaiheessa kun aloin olemaan todella kipeä ja peloissani sain vihdoin vastauksia. Minulla oli umpilisäkkeen tulehdus joka vaatisi akuuttia leikkausta ja minut siirrettiin kirurgiselle osastolle. Osastolla minä sain tiedon, että minut pyrittäisiin leikkaamaan vielä saman illan / yön aikana ja olin helpottunut. Odotin vuoroani ja olin tässä vaiheessa ollut syömättä ja juomatta koko päivän ja olo oli toiveikas leikkaukseen pääsystä.

Valitettavasti sain puoleltaöin tiedon ettei minua leikattaisi vasta kun aamulla. Jäin siis osastolle yön yli ja aamulla pääsisin leikkaukseen. Leikkaus oli ensimmäisenä jonossa aamulla ja minut vietiin saliin heti kahdeksalta aamulla. Leikkaus oli itsessään nopea ja se tehtiin tähystämällä. Heräsin leikkauksesta vasta puolenpäivän aikaan ja olin tokkurassa. Itse leikkauksesta en todellakaan tiedä mitään. Kipuja oli siinä määrin, että sain useamman kerran kipulääkettä suoraan kanyylin kautta. Suurin toiveeni oli, että pääsisin kotiin mahdollisimman pian sillä kotona minua odottaisi vastasyntynyt vauva ja pieni taapero sekä tietenkin mieheni. Toipuminen onneksi tapahtui toivotusti ja sain luvan kotiutua vielä samana päivänä.

Nyt olen ollut kotona yhden päivän leikkauksen jälkeen ja olen onnekas kuinka hyvin pystyn jo kivuiltani olemaan. Minulla on usean viikon toipumisaika leikkauksesta joka tarkoittaa sitä, että tarvitsen apua kotona lasten kanssa, mutta voisin kuvitella vointini lähtevän hyvin paranemaan sillä voin jo nyt todella hyvin ottaen huomioon kuinka vähän aikaa leikkauksesta on kulunut. Arkemme siis muuttuu siitä kun Pete lähti töihin siihen, että hän jää töistä vielä hetkeksi pois ja auttaa minua nyt kotona lasten kanssa kunnes olen taas toipunut tästä ja selviän itsekseni.

Nyt suurimpana haaveena olisi vain se, että me pysyisimme terveenä ja saisimme nauttia tästä vauva-ajasta. Siltikin olen todella kiitollinen siitä, että olen toipumassa ja minun leikkaukseni onnistui eikä kyse ollut tämän vakavammasta asiasta.