Nyt aika on kypsä minun avata tätä kysymystä  tänne omasta näkökulmastani sillä nyt olen saanut pienen palan kokemusta myös päiväkodista jonka meillä esikoinen aloitti reilu kaksi kuukautta sitten sillä tähän asti olen hoitanut lapset kotona joten en ole voinut puhua tästä asiasta muuta kuin yhdestä näkökulmasta ja tästä syystä se ei ole tuntunut oikealta. Nyt kuitenkin kun päiväkoti on tullut hieman tutummaksi meille on minulla jo vertauspohjaa näiden asioiden suhteen.

Vaikeita päätöksiä 

Olen siis ollut pitkään hyvin puun ja kuoren välissä tämän asian kanssa. Olen todella paljon miettinyt sitä saako lapseni kaiken sen mitä tarvitsevat kotoa vai onko ainoa oikea vaihtoehto laittaa lapset jo pienenä päiväkotiin jotta heistä tulisi sosiaalisia ja olisivat varmasti kehityksessä ikäisensä tasolla. Paljon olen myös miettinyt mistä kaikesta he jäisivät paitsi kun olisivat ”vain” kotona jossa me vanhemmat olisimme päävastuussa opetuksesta ja virikkeiden antamisessa. Jotenkin koen tämän aikakauden enemmän ja enemmän vievän ajattelua siihen suuntaan, että kaikki asiat pitäisi tehdä valtavirran mukana ja lasten kasvatuksessa varsinkin alkaa olla kaikissa asioissa enemmän tai vähemmän ajatus, että kaikki tutkitaan ja jokainen kehitysvaihe on niin tarkasti jopa juomapullon pillin tai nokkamukin suhteen jo päätetty joten ei ihme, että moni vanhempi kaipaa kipeästi jonkun joka tekee asioita omasta puolesta tai vähintään kertoo miten ne tehdään varmasti oikein. En yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi uupuu tai epäilee omia taitojaan vanhempana tässä maailmassa. Tässä itsekin mietin monesti tätä, että riitänkö ja osaanko varmasti olla hyvä äiti ja tarjota kaiken osaamisen ja tekemisen varmasti kaikkien oppikirjojen mukaan vai olisiko jopa turvallisempaa ulkoistaa tätä(kin) asiaa jollekin muulle.

Lähtökohta

Minun syyni tällä hetkellä hakea paikkaa päiväkotiin kun ei ole se tavanomainen pakko kun täytyy lähteä töihin ja lapsi on luonnollisesti laitettava hoitoon täksi ajaksi vaan enemmänkin se, että nyt kädet on täynnä vauvaa ja taaperoa jonka vuoksi olen useiden päiväkoti suositusten vuoksi alkanut oikeasti kyseenalaistamaan kotihoitoa ja sitä riitänkö vai olisiko oikeasti vanhimmalle lapselleni parempi olla päiväkodissa kun minä hoidan pienempiä kotona. Ajatus siitä miten jaksa ja pystyn vauvan syntymän jälkeen hoitamaan kaikkia lapsia kotona sai minut lopulta toimimaan ja ennen kuin vauva syntyi olin jo varmistanut esikoisellemme paikan lähimpään päiväkotiin. Jotenkin tämä ei tuonut silti ajatuksenakaan mitään helpotusta vaan enemmänkin vähän ahdistusta vaikka olin ajatellut, että päiväkotipaikan varmistuttua huokaisen jo ennakkoon helpotuksesta.

Uuden edessä

Sitten kun päiväkoti alkoi oli koko meidän perheemme uuden edessä. Aamut alkoivat lievästi sanottuna kaaoksella kun minä yksin laitoin lapset valmiiksi ja vein esikoisen vauvan ja taaperon saattelemana päiväkotiin. Ensimmäiset kerrat olivat todella stressaavia kun heti aamu alkoi aina kauhealla kiireellä ja paniikilla jotta ehdimme päiväkotiin sovitusti. Useat kerrat kannoin lopulta vastasyntynyttä sylissä ja pukkasin keskimmäistä vaunuissa kun en saanut pientä nyyttiä millään rauhoittumaan vaunuihin. Alussa esikoinen oli innoissaan uudesta arjesta ja päiväkodissa aloitus meni yllättävän hyvin. Hän ei jäänyt koskaan itkemään kun vein hänet sinne ja kun hain hän juoksi suoraan syliin huutaen ”äitiii!” ja suukotti minua hellästi poskelle. Kaikki siis hyvin ja minun sydämeni huokasi helpotuksesta tämän asian suhteen. Kotona kuitenkin isosiskoa kaipasi joka päivä pikkusisko joka oli tottunut leikkimään jo hänen kanssaan. Lisäksi minulla oli vauva hoidettavana ja aina nämä ajat kun hoisin vauvaa (imetin, vaihdoin vaippaa ym.) Mette itki paljon koska kaipasi huomiota. Ennen hän oli nämä ajat viettänyt siskonsa kanssa ja tietenkin valvotusti silti koska tämän ikäiset keksivät vaikka mitä yhdessä ja välillä myös ovat toistensa pahimmat viholliset. Olihan minulla siis kädet täynnä hommaa, mutta jokseenkin koin silti tämän asian suhteen helpommaksi sen, että siskokset saavat olla yhdessä. Nyt minun aikani kotona kului viihdyttämässä taaperoa joka ei halua olla hetkeäkään yksin ja hoitaen samalla pientä vauvaa. Stressitasoni vain nousi tästä kaikesta ja sen lisäksi aloitimme heti luonnollisesti sairastelun kun päiväkoti alkoi. Jatkuvasti oli joku flunssa päällä joka kiersi kaikki perheenjäsenet.

Aikalisä

Tässä vaiheessa huomasin, että liika on liikaa ja oli laitettava jarru pohjaan tässä asiassa sekä tehtävä päätös. Otin pienen aikalisän asian suhteen kuitenkin ennen lopullista päätöstä siitä jatkaako Mila päiväkodissa vai ei ja sovin päiväkodin kanssa, että katsomme pari viikkoa siten että Mila on kotona ja teemme sitten lopullisen päätöksen. Olin todella positiivisesti yllättynyt minkälainen suhtautuminen päiväkodilla oli tämmöisen tilanteeseen eivätkä he millään tavalla hoputtaneet tai painostaneet minua asian suhteen vaan miettivät kanssani parasta ratkaisua juuri meidän tilanteeseen en siis jäänyt tämän asian kanssa yksin. Mila jäi kotiin ja me aloitimme siitä, että etsin läheltä olevia kerhoja joihin pääsisimme koko porukalla jotta jokaiselle olisi sosiaalisia kontakteja sekä tekemistä, lisäksi kehitin rungon arkipäiville: aamulla heräsimme, söimme, lähdimme ulos/kerhoon/ mummolaan/ johonkin aktiviteettiin, tein ruuan ja söimme, hetki kotona oloa (osa lapsista nukkuu tässä vaiheessa päiväunia) ja välipalan jälkeen vielä käydään ulkona/ harrastuksissa jonka jälkeen tulee iltatoimet ja iltapala josta nukkumaan. Tämä rutiini helpotti todella paljon sitä miten päivät sujuivat kolmen pienen lapsen kanssa ja myös selkeytti sitä. Silloin kun hoidan lapsia kotona on myös jokaisessa menossa särkymävara eikä aikataulut ole koskaan aivan kellontarkkoja joten tämä helpotti huomattavasti minua ja vähensi stressiä. Inhoan kiirettä ja sitä tunnetta kun ollaan myöhässä ja enkä ole parhaimmillani silloin. En halua todellakaan muistaa lasten kanssa sitä ainutlaatuista aikaa ainoastaan siitä, että aina oli kauhea kiire ja hätä varsinkin kun vielä se ei ole pakollista.  Kun pari viikkoa oli kulunut olin tehnyt päätökseni siitä, että Mila jäisi suurimmaksi ajaksi kotiin ja kävisi vain muutamana päivänä  päiväkodissa ja hoitaisin hänet sekä kaikki lapsemme kotona suurimmaksi osaksi toistaiseksi. Päiväkoti paikasta emme luopuisi vaan pitäisimme sen ja käyttäisimme sitä tarpeidemme mukaan. Tähän elämäntilanteeseen kokopäiväinen päiväkoti vain yhdelle lapselle ei ollut meille nyt se paras ratkaisu.

Miten jatkossa?

Nyt olen hakenut päiväkotipaikkaa molemmille tytöille ja toivon heidän saavan sisaruspaikan sekä aloittavan yhdessä kunnolla päiväkoti taipaleensa tulevaisuudessa kun sen aika on oikea. Luulen tähän menevän vielä tovi aikaa ja ainakin alustavien keskusteluiden perusteella tämän ajankohta olisi ensi keväällä, mutta tämän asian suhteen vielä mitään tarkkaa aikataulua ei ole tehty vaan mennään asian suhteen päivä kerrallaan.

Ei ole oikeaa tapaa

Uskon vakaasti siihen, että jokainen vanhempi tietää tässä(kin) asiassa mikä on heidän perheelleen paras vaihtoehto ja uskaltaa oikeasti tehdä päätöksensä luottaen omaan vaistoonsa. Tässäkään asiassa ei ole oikeaa tai väärää tapaa toimia. Toivon tällä tekstillä rohkaisevan jokaista tekemään rohkeasti valintoja omalla sydämellä ja luottaen omiin vaistoihin.

Kiitos kun kuljet kanssani tätä matkaa🤍

Maiju

Koliikki on se asia mitä varmasti kukaan ei halua omalle kohdalleen. Koliikista puhutaan paljon ja sillä pelotellaan usein jo vauvaa odottaessa. Moni kertoo omista, tutun, siskon, kummin tai kaiman koliikki kokemuksista sekä toivoo ettei se osuisi kohdalle nyt juuri vauvaa odottavan tulevan äidin kohdalle.

Mitä sitten kun koliikki osuu kohdalle ja vielä kahdesti?

Meillä koliikki on osunut sen kaksi kertaa omalle kohdalle. Kokemusta meillä koliikista oli esikoisen vauva-ajasta joka oli vähintäänkin haastava sekä itkun täyteinen. Kun aloin odottamaan toista lastamme eli keskimmäistämme jännitimme paljon tuleeko koliikki meille uudestaan ja kuinka jaksaisimme sen uudestaan. Ei onneksi tullut. Vauva nukkui kuin unelma, söi ja nukkui sekä oli aina tyytyväinen sekä hymyilevä vauva. Monesti muistan miettineeni, että onhan vauvalla varmasti kaikki hyvin kun ei itke ja on niin tyytyväinen. Aivan hassua, mutta niin luonnollista kun taustalla on muistikuva siitä kun vauva itkee ja kaartaa itseään kaarelle kivusta aamusta iltaan, öistä puhumattakaan. Vaikka silloin ajattelimme, että tästä ei selviä eikä tuota aikaa voi unohtaa tuo aika vain jotenkin unohtui täysin kun kokemus erilaisesta vauva-ajasta kumitti mielestä itkuiset ajat jollain ihmeen tavalla. Mieli on kyllä aivan mahtava kun se suojelee meiltä monelta asialta täten en osannut edes ajatella tai pelätä koliikkia kun aloin odottamaan kolmatta lastamme.

Muistijälkiä ja kohonneita sykkeitä

No nyt muistan jälleen todella hyvin miltä tuntuu kun vauva ei rauhoitu vaikka teet mitä ja lohduton itku valtaa koko talon päivittäin koen paljon juuri nuita samoja tunteita ja muistijälkiä ainoastaan lievempänä. Koliikki tuli taas siis meille. ”Onneksemme” koliikki on pojalla vain kellontarkasti 20-24 välisen ajan jolloin hän itkee jatkuvasti tai on hyvin kipeän oloinen. Ainoat paikat jossa hän hetkeksi rauhoittuu on tissillä tai sylissä / sitterissä jatkuvasti heijaten, mutta on koko tämän ajan tosi tyytymätön ja kipeän oloinen. Sitä on niin lohdutonta katsoa kun oma lapsi on kipeä ja itkuinen eikä mikään oikein auta, helpottaa vain hetkellisesti. Joka kerta kun vauva sitten lopulta rauhoittuu on itsellä syke huomattavasti korkeammalla ja hiki pinnassa kun on henkisesti yrittänyt kaikkensa saadakseen itkun loppumaan. Joka kerta tulee tietyllä tavalla hätä, että onhan kaikki varmasti hyvin ja loppuuhan itku jossain vaiheessa. Aina jotenkin pelottaa jos itku ei lopukkaan ja jos vauvalla oikeasti on jotain pahasti pielessä.

Teen mitä vaan, että tämä loppuu

Esikoisen kohdalla tuli kyllä testattua aivan kaikki: vyöhyketerapia, vauvahieronta, osteopaatti, kielijänteen leikkaaminen, koliikkikeinut, tuntien vaunulenkit, korotetut sängynpäädyt, hyssyttäminen/heiluttaminen, kohinaäänet, useat eri käynnit lastenlääkärillä jopa yö päivystyksessä tarkkailussa, imetysdieetti allergioiden poissulkemiseksi, bifibaby & cuplaton(maitohappobakteerivalmiste joka tarkoitettu avuksi koliikkiin ja refluksiin), kapalointi, unipussi, tauot ruokailussa (jotta maha ei olisi jatkuvasti täynnä maitoa ja ilmaa) sekä jatkuva rinnalla olo josta saisi lohtua ja varmasti tarpeeksi maitoa sekä samalla läheisyyttä kipuun. Kaiken tämän jälkeen ainoa mikä todella auttoi oli kuitenkin aika kuten meille moni lääkäri sanoi jo heti ensimmäisillä käyntikerroillamme. Koliikkiin ei todella ole muuta varmaa parantavaa keinoa kuin aika. Meillä esikoisen koliikki kesti viisi kuukautta ja voi taivas se viisi kuukautta oli sitten pitkä aika. Välillä tuntui jo aivan lohduttomalta odottaessa lisäksi mieltä painoi tunne siitä kuinka epäonnistunut olin äitinä. En saanut omaa lastani rauhoittumaan mitenkään en siis osannut hoitaa häntä oikein.

Armollisuus

Onneksi huomasin tämän olevan täysin omassa päässäni ja varsinkin kun koliikki loppui oli hetket ilman itkua jotenkin aivan erityisen ihania eikä pienet kiukut tuntuneet enään missään sitä vain nautti siitä, että jatkuva itku oli vihdoin loppunut. Nyt toisen kerran koliikin sattuessa meidän perheeseen osaan suhtautua asiaan paljon järkevämmin ja tiedän jo sen helpottavimman asian jota ettei koliikki ole mitenkään vahingoittava tai lapsen kehitykseen vaikuttava asia vaikka se raskasta onkin. Nyt minulla on myös paljon enemmän tietotaitoa verrattuna esikoisen vauva-aikaan jota osaan hyödyntää ja tiedän sen oikeasti menevän ohi jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin joka auttaa jaksamaan. Näinhän se aina on kun olet tehnyt jonkun asian kerran olet huomattavasti valmiimpi tekemään sen toisenkin kerran. Tällä kertaa en myöskään lähde syyllistämään itseäni enkä osaamistani äitinä, olenhan jo osannut hoitaa kaksi vauvaa joista toinen oli hyvin itkuinen ja toinen taas tyytyväinen vauva ja aivan sama äiti minä heillekin olin ja olen myös tuoreimmalle tapaukselle. Jotenkin muutenkin aika on mennyt paljon nopeammin ja kivuttomammin kolmannen lapsen kohdalla joka ei varmaan yllätä ketään ja se aivan varmasti johtuu siitä, että nyt on paljon tekemistä ja useita lapsia hoidettava ns. kädet täynnä töitä joten kaikki keskittyminen ja huoli ei ole pelkästään yhdessä asiassa (tässä tapauksessa vauvassa). Kun focus on vain yhdessä asiassa on kaikkien epäkohtienkin huomaaminen paljon todennäköisempää ja mieli täyttyy helposti huolesta ja kysymyksistä. Koen muutenkin ensimmäisen lapsen kohdalla eniten raskaaksi sen kun kaikki oli aivan uutta ja olin hyvin kriittinen itselleni sekä äitiydelle. Suoritin äitiyttä ja halusin onnistua siinä niin hyvin kuin vain mahdollista ja kun rima oli jatkuvasti liian korkealla itseäni kohtaan koin paljon myös alemmuutta ja surua kun en onnistunut. Omasta mielestäni olisin aina pystynyt olemaan vielä parempi äiti ja alitin jatkuvasti omia ylirealistisia tavoitteitani. Kukaan muu näitä ei vaatinut jälleen minä itse tein sen itselleni. Nyt onneksi olen viisaampi tässä asiassa ja hyväksyn sen ettei vauvojen kanssa voi itse päättää miten asiat menevät ennemminkin vauvat päättävät sen ja tilanteisiin täytyy sopeutua. Itkukaan ei enään raasta niin pahasti sillä talo on täynnä ääntä jatkuvasti ja jos itku menee tunteisiin osaan jo hyvällä omallatunnolla laittaa korvatulpat päähän tai vaihtoehtoisesti lähteä hetkeksi tilanteesta ottamaan happea. Ja jotta en saa kuulostamaan tätä siltä ettei minusta koliikki olisi silti ikävä ja raskas asia on sanottava etten todellakaan olisi tätä toivonut ja on hetkiä jolloin koen itkun todella raastavana sisälläni. Hyväksyminen vain asian suhteen on nyt helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla ja aina kun jonkun asian hyväksyy on sen kanssa helpompi elää.

Mitä nyt?

Nyt olemme kokeilleet vyöhyketerapiaa ja hierontaa sekä Bifibaby-valmistetta ja onneksi näistä kaikista on ollut apua hetkellisesti. Olen huomattavasti vähemmän käyttänyt aikaani ravatessa milloin missäkin vaan luottanut omaankin vaistooni tässä asiassa. Aion toki hakea lisää apua mikäli oireet eivät mene ohi tai pahenevat.

Lohtu

Jos jostain olen nyt onnellinen tämän koliikin kanssa on se, että itkuisuus on pahinta silloin kun vanhemmat lapset jo nukkuvat  ja heillä on niin hyvät unenlahjat etteivät herää vauvan itkuun. Minulla on siis syli tyhjänä enkä joudu hyssyttelemään itkevää silloin kun perheen muut lapset myös kipeästi tarvitsevat minua. Tietenkin nyt sitä kuuluisaa omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään ja senkin kanssa on vain nyt elettävä. Silti tästäkin asiasta voi kaiken sen raskaan lisäksi löytää jotain hyvääkin.
Esikoisen kohdalla rytmin oltua jo niin sekaisin nukkumisen kanssa ohjauduimme lopulta unikouluun puolen vuoden iässä ja muistan ikuisesti kun uniohjaaja sanoi meille niin väsyneille ja itkuisille vanhemmille ne niin tärkeät sanat olimme hienosti selvinneet, tehneet aivan kaikkemme ja kuinka olemme parhaat vanhemmat lapsellemme sekä sen kuinka ihanaa valloittavaa ja tervettä tyttöä saamme kasvattaa. Hän tulee hymyllänsä pyyhkimään kaikki nuo itkut. Nämä sanat pitäisi kuulla jokaisen väsyneen vanhemman. Näiden sanojen avulla minä nimittäin nytkin jaksan ja nämä sanat olisi pitänyt kuulla esikoisen kohdallakin paljon aikaisemmin.

Kiitos kun kuljet kanssani tätä matkaa 🤍

Maiju