Koliikki on se asia mitä varmasti kukaan ei halua omalle kohdalleen. Koliikista puhutaan paljon ja sillä pelotellaan usein jo vauvaa odottaessa. Moni kertoo omista, tutun, siskon, kummin tai kaiman koliikki kokemuksista sekä toivoo ettei se osuisi kohdalle nyt juuri vauvaa odottavan tulevan äidin kohdalle.

Mitä sitten kun koliikki osuu kohdalle ja vielä kahdesti?

Meillä koliikki on osunut sen kaksi kertaa omalle kohdalle. Kokemusta meillä koliikista oli esikoisen vauva-ajasta joka oli vähintäänkin haastava sekä itkun täyteinen. Kun aloin odottamaan toista lastamme eli keskimmäistämme jännitimme paljon tuleeko koliikki meille uudestaan ja kuinka jaksaisimme sen uudestaan. Ei onneksi tullut. Vauva nukkui kuin unelma, söi ja nukkui sekä oli aina tyytyväinen sekä hymyilevä vauva. Monesti muistan miettineeni, että onhan vauvalla varmasti kaikki hyvin kun ei itke ja on niin tyytyväinen. Aivan hassua, mutta niin luonnollista kun taustalla on muistikuva siitä kun vauva itkee ja kaartaa itseään kaarelle kivusta aamusta iltaan, öistä puhumattakaan. Vaikka silloin ajattelimme, että tästä ei selviä eikä tuota aikaa voi unohtaa tuo aika vain jotenkin unohtui täysin kun kokemus erilaisesta vauva-ajasta kumitti mielestä itkuiset ajat jollain ihmeen tavalla. Mieli on kyllä aivan mahtava kun se suojelee meiltä monelta asialta täten en osannut edes ajatella tai pelätä koliikkia kun aloin odottamaan kolmatta lastamme.

Muistijälkiä ja kohonneita sykkeitä

No nyt muistan jälleen todella hyvin miltä tuntuu kun vauva ei rauhoitu vaikka teet mitä ja lohduton itku valtaa koko talon päivittäin koen paljon juuri nuita samoja tunteita ja muistijälkiä ainoastaan lievempänä. Koliikki tuli taas siis meille. ”Onneksemme” koliikki on pojalla vain kellontarkasti 20-24 välisen ajan jolloin hän itkee jatkuvasti tai on hyvin kipeän oloinen. Ainoat paikat jossa hän hetkeksi rauhoittuu on tissillä tai sylissä / sitterissä jatkuvasti heijaten, mutta on koko tämän ajan tosi tyytymätön ja kipeän oloinen. Sitä on niin lohdutonta katsoa kun oma lapsi on kipeä ja itkuinen eikä mikään oikein auta, helpottaa vain hetkellisesti. Joka kerta kun vauva sitten lopulta rauhoittuu on itsellä syke huomattavasti korkeammalla ja hiki pinnassa kun on henkisesti yrittänyt kaikkensa saadakseen itkun loppumaan. Joka kerta tulee tietyllä tavalla hätä, että onhan kaikki varmasti hyvin ja loppuuhan itku jossain vaiheessa. Aina jotenkin pelottaa jos itku ei lopukkaan ja jos vauvalla oikeasti on jotain pahasti pielessä.

Teen mitä vaan, että tämä loppuu

Esikoisen kohdalla tuli kyllä testattua aivan kaikki: vyöhyketerapia, vauvahieronta, osteopaatti, kielijänteen leikkaaminen, koliikkikeinut, tuntien vaunulenkit, korotetut sängynpäädyt, hyssyttäminen/heiluttaminen, kohinaäänet, useat eri käynnit lastenlääkärillä jopa yö päivystyksessä tarkkailussa, imetysdieetti allergioiden poissulkemiseksi, bifibaby & cuplaton(maitohappobakteerivalmiste joka tarkoitettu avuksi koliikkiin ja refluksiin), kapalointi, unipussi, tauot ruokailussa (jotta maha ei olisi jatkuvasti täynnä maitoa ja ilmaa) sekä jatkuva rinnalla olo josta saisi lohtua ja varmasti tarpeeksi maitoa sekä samalla läheisyyttä kipuun. Kaiken tämän jälkeen ainoa mikä todella auttoi oli kuitenkin aika kuten meille moni lääkäri sanoi jo heti ensimmäisillä käyntikerroillamme. Koliikkiin ei todella ole muuta varmaa parantavaa keinoa kuin aika. Meillä esikoisen koliikki kesti viisi kuukautta ja voi taivas se viisi kuukautta oli sitten pitkä aika. Välillä tuntui jo aivan lohduttomalta odottaessa lisäksi mieltä painoi tunne siitä kuinka epäonnistunut olin äitinä. En saanut omaa lastani rauhoittumaan mitenkään en siis osannut hoitaa häntä oikein.

Armollisuus

Onneksi huomasin tämän olevan täysin omassa päässäni ja varsinkin kun koliikki loppui oli hetket ilman itkua jotenkin aivan erityisen ihania eikä pienet kiukut tuntuneet enään missään sitä vain nautti siitä, että jatkuva itku oli vihdoin loppunut. Nyt toisen kerran koliikin sattuessa meidän perheeseen osaan suhtautua asiaan paljon järkevämmin ja tiedän jo sen helpottavimman asian jota ettei koliikki ole mitenkään vahingoittava tai lapsen kehitykseen vaikuttava asia vaikka se raskasta onkin. Nyt minulla on myös paljon enemmän tietotaitoa verrattuna esikoisen vauva-aikaan jota osaan hyödyntää ja tiedän sen oikeasti menevän ohi jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin joka auttaa jaksamaan. Näinhän se aina on kun olet tehnyt jonkun asian kerran olet huomattavasti valmiimpi tekemään sen toisenkin kerran. Tällä kertaa en myöskään lähde syyllistämään itseäni enkä osaamistani äitinä, olenhan jo osannut hoitaa kaksi vauvaa joista toinen oli hyvin itkuinen ja toinen taas tyytyväinen vauva ja aivan sama äiti minä heillekin olin ja olen myös tuoreimmalle tapaukselle. Jotenkin muutenkin aika on mennyt paljon nopeammin ja kivuttomammin kolmannen lapsen kohdalla joka ei varmaan yllätä ketään ja se aivan varmasti johtuu siitä, että nyt on paljon tekemistä ja useita lapsia hoidettava ns. kädet täynnä töitä joten kaikki keskittyminen ja huoli ei ole pelkästään yhdessä asiassa (tässä tapauksessa vauvassa). Kun focus on vain yhdessä asiassa on kaikkien epäkohtienkin huomaaminen paljon todennäköisempää ja mieli täyttyy helposti huolesta ja kysymyksistä. Koen muutenkin ensimmäisen lapsen kohdalla eniten raskaaksi sen kun kaikki oli aivan uutta ja olin hyvin kriittinen itselleni sekä äitiydelle. Suoritin äitiyttä ja halusin onnistua siinä niin hyvin kuin vain mahdollista ja kun rima oli jatkuvasti liian korkealla itseäni kohtaan koin paljon myös alemmuutta ja surua kun en onnistunut. Omasta mielestäni olisin aina pystynyt olemaan vielä parempi äiti ja alitin jatkuvasti omia ylirealistisia tavoitteitani. Kukaan muu näitä ei vaatinut jälleen minä itse tein sen itselleni. Nyt onneksi olen viisaampi tässä asiassa ja hyväksyn sen ettei vauvojen kanssa voi itse päättää miten asiat menevät ennemminkin vauvat päättävät sen ja tilanteisiin täytyy sopeutua. Itkukaan ei enään raasta niin pahasti sillä talo on täynnä ääntä jatkuvasti ja jos itku menee tunteisiin osaan jo hyvällä omallatunnolla laittaa korvatulpat päähän tai vaihtoehtoisesti lähteä hetkeksi tilanteesta ottamaan happea. Ja jotta en saa kuulostamaan tätä siltä ettei minusta koliikki olisi silti ikävä ja raskas asia on sanottava etten todellakaan olisi tätä toivonut ja on hetkiä jolloin koen itkun todella raastavana sisälläni. Hyväksyminen vain asian suhteen on nyt helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla ja aina kun jonkun asian hyväksyy on sen kanssa helpompi elää.

Mitä nyt?

Nyt olemme kokeilleet vyöhyketerapiaa ja hierontaa sekä Bifibaby-valmistetta ja onneksi näistä kaikista on ollut apua hetkellisesti. Olen huomattavasti vähemmän käyttänyt aikaani ravatessa milloin missäkin vaan luottanut omaankin vaistooni tässä asiassa. Aion toki hakea lisää apua mikäli oireet eivät mene ohi tai pahenevat.

Lohtu

Jos jostain olen nyt onnellinen tämän koliikin kanssa on se, että itkuisuus on pahinta silloin kun vanhemmat lapset jo nukkuvat  ja heillä on niin hyvät unenlahjat etteivät herää vauvan itkuun. Minulla on siis syli tyhjänä enkä joudu hyssyttelemään itkevää silloin kun perheen muut lapset myös kipeästi tarvitsevat minua. Tietenkin nyt sitä kuuluisaa omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään ja senkin kanssa on vain nyt elettävä. Silti tästäkin asiasta voi kaiken sen raskaan lisäksi löytää jotain hyvääkin.
Esikoisen kohdalla rytmin oltua jo niin sekaisin nukkumisen kanssa ohjauduimme lopulta unikouluun puolen vuoden iässä ja muistan ikuisesti kun uniohjaaja sanoi meille niin väsyneille ja itkuisille vanhemmille ne niin tärkeät sanat olimme hienosti selvinneet, tehneet aivan kaikkemme ja kuinka olemme parhaat vanhemmat lapsellemme sekä sen kuinka ihanaa valloittavaa ja tervettä tyttöä saamme kasvattaa. Hän tulee hymyllänsä pyyhkimään kaikki nuo itkut. Nämä sanat pitäisi kuulla jokaisen väsyneen vanhemman. Näiden sanojen avulla minä nimittäin nytkin jaksan ja nämä sanat olisi pitänyt kuulla esikoisen kohdallakin paljon aikaisemmin.

Kiitos kun kuljet kanssani tätä matkaa 🤍

Maiju

Saako vauva-aikaa vertailla? Ylipäätään mietin miten kirjoitan tästä aiheesta saamatta kuulostamaan tätä siltä että tulee olo ettei tämä vauva-aika olisi yhtä ihana ja arvokas kuin edelliset sillä onhan se, täysin erilainen ainoastaan verrattuna aiempiin.  Haluan kuitenkin kirjoittaa ja avata ajatuksiani nyt rehellisesti minkälainen on oma kokemukseni kolmannen lapsemme vauvakuplasta.

Riittämättömyys

”Odota hetki.” On valitettavasti lause joka pääsee suustani ainakin kymmenen kertaa päivässä. Jatkuvasti joku tarvitsee minua ja jokaisen tarve on yhtä tärkeä ainoastaan kiireellisyys ratkaisee sen kenen tarpeeseen ensimmäiseksi vastaan. On siis vain koko ajan tehtävä valintoja jotka ei aina tunnu niin kivoilta. Olisi ihanaa sylitellä ja pussailla vauvaa päivät pitkät tai keimailla taaperon kanssa puistossa oppien uutta toki yksi vuotiaan kehitys on niin hurjaa joten en haluaisi jättää hetkeäkään siitä näkemättä, mutta minäkään en osaa kloonata itseäni joten on vain tyydyttävä siihen etten voi tyydyttää kaikkien tarpeita tai en edes oikeastaan omiakaan läheskään aina.
Oma pää antaa jatkuvasti singlaaneja siitä riittämättömyydestä. Tosiasissa riitän ja lapset saavat sen mitä tarvitsevat, mutta vain hitaammin ja siihen on vain kaikkien sopeuduttava muuta vaihtoehtoa ei ole ja se täytyy minun eniten sisäistää sillä lapset kyllä sopeutuvat eivätkä koe niitä tunteita mitä minä ellen anna niille syytä tuntea niin eli välitä heille sellaista tunnetta itsessäni tai tekemisissäni.

Vertailu

Muistelen tahtomattani paljon Milan vauva-aikaa ja vertailen tilannetta siihen aikaan kun lapsia oli vain se yksi ja focus oli hänessä täysin. Sitä sai käpertyä vauvan viereen ja vain nuuskutella. Sai rauhassa vain tehdä asioita vauvan kanssa ja nauttia täysin rinnoin imetyshetkistä ja syleilyistä. Meten synnyttyä kun lapsia oli kaksi oli Mila jo niin omatoiminen, että syli vapautui Metelle tuon tuosta.  Tätä kirjoittaessa kuitenkin huomaan miten mieli tekee tepposia jälleen. Silloin kun Mila oli pieni hän itki paljon ja syli oli kyllä taattu koko ajan sekä varmasti olin läsnä paljon enemmän, MUTTA koin samaa riittämättömyyttä kuin nytkin. Samoin Meten ollessa vastasyntynyt koin etten enään voi olla koko ajan läsnä Milalle ja syli jonka Metelle annan on pois häneltä. En riitä enkä osaa oli monesti mielessäni. Joten ei se mieli mihinkään muutu vaikka tilanne olisi mikä ellei sitä itse tietoisesti muuta. Yritänkin tosi paljon päästä tästä ajatuksesta pois sillä jatkuva riittämättömyyden tunne on todella kuluttavaa eikä se johda mihinkään. Lapset myös vaistoavat sen ja huomaavat jos yrität sinkoilla koko ajan päämäärättömästi ja kohta jokainen on tyytymätön. Tämän sijaan nyt keskitän ajatukseni siihen, että teen parhaani tässäkin asiassa ja sen on riitettävä.
Mitä minä haluan nyt äitinä on lapsille tunteen, että olen tässä nyt ja aina vaikka en aina pääsekään heti paikalle / palvelemaan. Perusturva on aina lapsille ja myös aikansa jokaiselle. Kaikkia rakastan aivan yhtä paljon ja jokainen heistä aivan yhtä tärkeä. Tämä on minulle kaikista tärkeintä ja ehdotonta äitiydessä.

Miten minä jaan aikaani?

Miten sitten jaan oikeasti aikaani kun pakkohan sitä on jotenkin jakaa. Nyt arkena huomaan meille muodostuneen paljon rutiineja. Aamulla Milan mentyä päiväkotiin ja vauvan ”yleensä” nukuttua minä annan aikaani Metelle ja touhuan hänen kanssaan. Käymme yhdessä ulkoilemassa tai leikimme sisällä. Mette määrittää paljon sen mitä teemme ja mihin tahtiin aamupäivästä. Mette nukkuu toistaiseksi kahdet päiväunet toiset aamupäivällä ja toiset iltapäivällä joten Meten nukkuessa unia ja Milan ollessa päiväkodissa on tilaisuuteni kaapata vauva syliini ja jäädä rauhassa häntä silittelemään sekä nuuskuttelemaan. Nämä hetket on todella tärkeitä sillä vaistomaisesti äidillä on kova tarve saada pesiä vastasyntyneen kanssa ja itselläni hoivavietti vetää kovasti minua vauvan luo varsinkin kun nyt en pysty koko ajan niin pesimään tämän pienen kanssa. Iltapäivällä haemme Milan ja on minulla aikaa touhuta hänen kanssaan sekä nyt harrastusten alettua minä myös käyn Milan kanssa niissä enemmän. Tämä on meidän yhteistä tärkeää aikaa. Kun Mila ja Mette menevät yöunilla on minulla taas aikaa sylitellä ja nuuskutella rauhassa vauvaa sillä vauvat tiedettävisti ovat vielä vastasyntyneenä ilta-ja yöeläjiä.
Kuulostaa suunnitelmalta eikös? Vaan tokihan päivät ovat jokainen erilaisia ja välillä pakka leviää tai muuttujia tulee siihenkin on vain ihan pakko tottua varsinkin nyt kun lapsia on enemmän.

Hallittu kaaos

Elämä kolmen pienen lapsen kanssa on hallittua kaaosta johon sekoittuu välitöntä rakkautta ja raastavaa riittämättömyyttä. Se opettaa paljon kärsivällisyyttä ja armollisuutta. Lisää rakkautta ja jakamiseniloa joka lopulta on meidän supervoima perheenä. Vauva on varmasti saanut yhtä paljon suukkoja , sylejä ja rakkautta kuin Mila aikoinaan ollessa ainokainen nyt näiden edellämainittujen antajia on vain useampi ja rakkaushan onneksi vain kasvaa jaettaessa.

Kiitos kun kuljet kanssani tätä matkaa!🤍

-Maiju