Erilainen vauvakupla

Saako vauva-aikaa vertailla? Ylipäätään mietin miten kirjoitan tästä aiheesta saamatta kuulostamaan tätä siltä että tulee olo ettei tämä vauva-aika olisi yhtä ihana ja arvokas kuin edelliset sillä onhan se, täysin erilainen ainoastaan verrattuna aiempiin.  Haluan kuitenkin kirjoittaa ja avata ajatuksiani nyt rehellisesti minkälainen on oma kokemukseni kolmannen lapsemme vauvakuplasta.

Riittämättömyys

”Odota hetki.” On valitettavasti lause joka pääsee suustani ainakin kymmenen kertaa päivässä. Jatkuvasti joku tarvitsee minua ja jokaisen tarve on yhtä tärkeä ainoastaan kiireellisyys ratkaisee sen kenen tarpeeseen ensimmäiseksi vastaan. On siis vain koko ajan tehtävä valintoja jotka ei aina tunnu niin kivoilta. Olisi ihanaa sylitellä ja pussailla vauvaa päivät pitkät tai keimailla taaperon kanssa puistossa oppien uutta toki yksi vuotiaan kehitys on niin hurjaa joten en haluaisi jättää hetkeäkään siitä näkemättä, mutta minäkään en osaa kloonata itseäni joten on vain tyydyttävä siihen etten voi tyydyttää kaikkien tarpeita tai en edes oikeastaan omiakaan läheskään aina.
Oma pää antaa jatkuvasti singlaaneja siitä riittämättömyydestä. Tosiasissa riitän ja lapset saavat sen mitä tarvitsevat, mutta vain hitaammin ja siihen on vain kaikkien sopeuduttava muuta vaihtoehtoa ei ole ja se täytyy minun eniten sisäistää sillä lapset kyllä sopeutuvat eivätkä koe niitä tunteita mitä minä ellen anna niille syytä tuntea niin eli välitä heille sellaista tunnetta itsessäni tai tekemisissäni.

Vertailu

Muistelen tahtomattani paljon Milan vauva-aikaa ja vertailen tilannetta siihen aikaan kun lapsia oli vain se yksi ja focus oli hänessä täysin. Sitä sai käpertyä vauvan viereen ja vain nuuskutella. Sai rauhassa vain tehdä asioita vauvan kanssa ja nauttia täysin rinnoin imetyshetkistä ja syleilyistä. Meten synnyttyä kun lapsia oli kaksi oli Mila jo niin omatoiminen, että syli vapautui Metelle tuon tuosta.  Tätä kirjoittaessa kuitenkin huomaan miten mieli tekee tepposia jälleen. Silloin kun Mila oli pieni hän itki paljon ja syli oli kyllä taattu koko ajan sekä varmasti olin läsnä paljon enemmän, MUTTA koin samaa riittämättömyyttä kuin nytkin. Samoin Meten ollessa vastasyntynyt koin etten enään voi olla koko ajan läsnä Milalle ja syli jonka Metelle annan on pois häneltä. En riitä enkä osaa oli monesti mielessäni. Joten ei se mieli mihinkään muutu vaikka tilanne olisi mikä ellei sitä itse tietoisesti muuta. Yritänkin tosi paljon päästä tästä ajatuksesta pois sillä jatkuva riittämättömyyden tunne on todella kuluttavaa eikä se johda mihinkään. Lapset myös vaistoavat sen ja huomaavat jos yrität sinkoilla koko ajan päämäärättömästi ja kohta jokainen on tyytymätön. Tämän sijaan nyt keskitän ajatukseni siihen, että teen parhaani tässäkin asiassa ja sen on riitettävä.
Mitä minä haluan nyt äitinä on lapsille tunteen, että olen tässä nyt ja aina vaikka en aina pääsekään heti paikalle / palvelemaan. Perusturva on aina lapsille ja myös aikansa jokaiselle. Kaikkia rakastan aivan yhtä paljon ja jokainen heistä aivan yhtä tärkeä. Tämä on minulle kaikista tärkeintä ja ehdotonta äitiydessä.

Miten minä jaan aikaani?

Miten sitten jaan oikeasti aikaani kun pakkohan sitä on jotenkin jakaa. Nyt arkena huomaan meille muodostuneen paljon rutiineja. Aamulla Milan mentyä päiväkotiin ja vauvan ”yleensä” nukuttua minä annan aikaani Metelle ja touhuan hänen kanssaan. Käymme yhdessä ulkoilemassa tai leikimme sisällä. Mette määrittää paljon sen mitä teemme ja mihin tahtiin aamupäivästä. Mette nukkuu toistaiseksi kahdet päiväunet toiset aamupäivällä ja toiset iltapäivällä joten Meten nukkuessa unia ja Milan ollessa päiväkodissa on tilaisuuteni kaapata vauva syliini ja jäädä rauhassa häntä silittelemään sekä nuuskuttelemaan. Nämä hetket on todella tärkeitä sillä vaistomaisesti äidillä on kova tarve saada pesiä vastasyntyneen kanssa ja itselläni hoivavietti vetää kovasti minua vauvan luo varsinkin kun nyt en pysty koko ajan niin pesimään tämän pienen kanssa. Iltapäivällä haemme Milan ja on minulla aikaa touhuta hänen kanssaan sekä nyt harrastusten alettua minä myös käyn Milan kanssa niissä enemmän. Tämä on meidän yhteistä tärkeää aikaa. Kun Mila ja Mette menevät yöunilla on minulla taas aikaa sylitellä ja nuuskutella rauhassa vauvaa sillä vauvat tiedettävisti ovat vielä vastasyntyneenä ilta-ja yöeläjiä.
Kuulostaa suunnitelmalta eikös? Vaan tokihan päivät ovat jokainen erilaisia ja välillä pakka leviää tai muuttujia tulee siihenkin on vain ihan pakko tottua varsinkin nyt kun lapsia on enemmän.

Hallittu kaaos

Elämä kolmen pienen lapsen kanssa on hallittua kaaosta johon sekoittuu välitöntä rakkautta ja raastavaa riittämättömyyttä. Se opettaa paljon kärsivällisyyttä ja armollisuutta. Lisää rakkautta ja jakamiseniloa joka lopulta on meidän supervoima perheenä. Vauva on varmasti saanut yhtä paljon suukkoja , sylejä ja rakkautta kuin Mila aikoinaan ollessa ainokainen nyt näiden edellämainittujen antajia on vain useampi ja rakkaushan onneksi vain kasvaa jaettaessa.

Kiitos kun kuljet kanssani tätä matkaa!🤍

-Maiju